Turun ja Porin läänin Marttilan pitäjän Siuterlan (Siutilan) kylässä olevan Arvon VIrtasen omistamien Murtolan ym. tilaselvitys
Laatinut v.1962 Arvo Virtanen.
Tietoja vanhemmilta ajoilta:
Murtolan tilan alue on ollut moni satavuotisen Rahkion niityn kaakkoista reuna-aluetta, joka rajoittuu Siutilan kylän Paltta nimisen moreeni- ja nummiperäiseen metsäalueeseen. Se oli isossa jaossa Siuterlan Tuuppa ja Pihkola nimiset sittemmin Pihkola nimiseksi yhdistetylle Rno 4 tilalle, jonka Paimionjoen rantamilta alkavan n. 400 m leveän tiluslohkon päähän se oli Karinaisten- ja Kosken Rahkion niittyä myöten n. 1 km leveänä päänä sovitettu. Tällä n. 90 ha suuruisella alueella oli hyvän puolesta Rahkion niittyä ollut 18 vuosisadan keskivaiheilla n. 50-60 ha josta sittemmin vuosisadan lopulla oli päästetty osa Paltan rantaa ja Pikkumäen ympäristöä n.5 ha metsittymään ja samoin pienemmät alat Karinaisten ja Kosken rajalla olevista sammalpitoinen niittyalueista oli alkanut kasvaa koivuviitaa ja samoin pajupensaita.
Alueella olivat myös Murronmäki (5 ha) ja Pikkumäki (0,7 ha nimiset hyväkasvuiset kuusimetsiköt mäet ja Pihkolan tilan metsälohkon päässä oli n.6 ha nurmipitoista kuusimetsää ja niityn rannassa 3-4 ha hyväpohjaista rantametsää jossa kasvoi paljon tervaleppiä ja n.3-4 ha suuruinen Kankareen torpan sekametsää kasvava hevoshaka, josta 19 vuosisadan alussa mainitun Kankareen torpan pojat olivat kuokkineet n.0,8 ha pelloksi itselleen. Pikkumäen ja Murronmäen välissä oli n.10 ha alue erittäin märkäpohjaista koivumetsää, jota nimitettiin Murronviidaksi. Pikkumäen ympäristö ja osat Murronviidasta olivat olleet niittynä, jotka olivat suuremmaksi osaksi päästetty metsittymään niin, että vuosisadan vaihteessa vain Pikkumäen ja Murronviidan väliltä oli vain n. 50 m leveä ns. Kurkkuniitty, jonka oli Kujanpään eli Mäen torpan hallussa ja jossa oli mäenreunassa 30 m2 suuruinen niittylato, jota nimitettiin Mäen pikkuladoksi. Murronviidan ja Murronmäen välillä oli myös n. 100 m leveä 2 ha suuruinen ala niittyä, jota sanottiin Myllärin niityksi, josta kerrottiin, että Myllykylän myllärin ja Pihkolan talon välillä oli tehty sopimus, että mylläri saa paikalta ottaa nimiinsä niityn ja siinä kasvavan heinän niin suurelta alalta kuin hän yhtenä päivänä niittää ja vastaavasti mylläri puolestaan jauhoi vuoden ajalla ilmaiseksi kaikki Pihkolan tilan jauhatukset. Niityn reunassa oli myös lato, jota nimitettiin Myllärin ladoksi, sitten tämän niitty alueen heinän käyttö- ja mainittu jauhatus sopimus olivat käytössä monet vuodet.
Alueen kärki- ja länsiosat olivat hyvässä kunnossa olevaa niittyä, josta tilan omaan käyttöön oli niitetty suurimmat osat, joskin joitakin aloja aina tavallisesti annettiin sopimuksella tarvitsevien käyttöön. Olipa eräitä aloja ennemmin varmaan tilan pesäkuntien sisaruksien tai muiden sukusuhteiden jaossa siirretty eräitä aloja saajien eliniäksi tai muuten niiden niitto ja sadon käyttö-oikeus, esim. alueen länsiosassa, keskipaikoilla aluetta oli ns. Kylämäen niittylohko, joka oli n. 4-5 ha suuruinen, jota kirkon seudulta Kylämäen? tilan (Anton Laurinen kertoi poikana olleensa 1880-1890 aikoina, useana kesänä siellä heinässä, hän on Lauri Laurisen isä) myös kaikilla Pihkolan talon torppareilla oli omat niittyalueensa ja latonsa. Kankareen ja Kujanpään torppien torppari-isännät 18-sadan puoliajoilla olivat Pihkolan talon poikia ja pesää jaettaessa olivat saaneet Kankareen ja Kujanpään torpat viljeltäväkseen oli molemmilla useamman ladon ala niittyä hallussaan.
Kujanpäällä oli ennemmin mainittu Pikkumäenkurkun niitty ja alueen pohjoisosalla Kosken Rahkion rajalla 2 ladon ala koivupuskia ja pajupuskaita kasvavaa niittyä ja Kankareen torpalla myös ennen mainittua Rytöperkon hevoshakaa ja siinä olevaa pientä niittyalaa, jonka sitten Kankareen torpanpojat raivasivat kauramaakseen) oli myös Murronmäen ja Kosken Rahkion ja Murronmäen Sipilän tilan väliset niitty alueet, joissa oli ollut ennemmin 4 latoa, mutta joista Mäentakana oleva alue oli päästetty metsittymään ja soistumaan. Paltan veräjältä alkoi 1 ha suuruinen ns. Heikkilän niitty, jossa oli myös lato. Hakalan torpalla oli Kujanpään ja Kankareen niittyjen välillä 2 ladon ala osaksi koivupuskaista niittyä vielä oli ollut keskialueella ns. Hagströmin ladon alue, Kosken rajalla olevan Kujanpään, Hakalan ja Kankareen niityt olivat pehmeä pohjaisia ja kosteita ja upottavia aloja, joista heinät tavallisesti täytyi kantaa tai sapilailla vetäen tuoda latoon.
Nykyisen Murtolan luona olevasta savilammesta n.50 m länteen oli pieni lähteensilmän paikka, jota oli aikaisemmin kaivettu ja vähän karkutettu (laudoitettu). Lähteessä oli hyvä vesi ja käytettiin juoma ja ruokavetenä. Sanottiin, että tavallisesti Pihkolan vanhat isännät, kun eivät itse enää olleet heinän teossa aina varoittivat, ettei lähteen takaiselle osalle enää saanut hevosilla heiniä kootta, vaan ne täytyi miesten vetää, kun ei niitty kestänyt hevosia.
Peltojen tekoa ja kortteeriolot :
Heinänajan jälkeen kun niitetty heinänsänki otti uutta odelmaa ajettiin kylän joutokarja Rahkion niittymaiden laitumille. Aitoja oli tehty pääasiassa pitäjien ja kylien rajoille, Paltan metsä alueella jonka päässä Rahkiota vastaan oli aita. Paltan metsäalue oli nimittäin kylien yhteisenä laitumella, jos pieneläjät ja torpat laidunsivat keväästä asti koko lypsy-karjansa. Kun, ennen kuitenkin ulko Rahkiossa ja naapuri pitäjiin päin olivat aidat toisin paikoin olemattomia oli ennen pidetty kylän yhteinen paimen karjaa paimentamassa (silloin oli vielä susia ja karhuja hätyttämässä karjaa). Murronmäessä oli vanhojen tietojen mukaan tavallisesti kylän paimenella syksyllä käyttämä jonkinlainen kota-asumus. (Murtolan sementistä vilja-aitan paikalla oli aitan perustaa tehtäessä v.1934 tavattu nokinen kivikasa ja eräitä saviastian ja hiiltyneen puun palasia). Kodan paikkoja on ollut Murtolan tilan tontilla kaksikin, paitsi aitan kohdalla on myös puutarhan päässä tien mutkassa olevan suuren maakiven kupeella ollut jonkinlainen asumussuoja paimenilla
.
Kun paikkakunnalla 18 vuosisadan lopulla aloitettiin tekemään ent. niittymaita pelloksi oli Pihkolankin Paltan puoleisella niitty osalle joka oli ohutmultainen ja kovapintainen, kuokitettu ja kuokkaturpeet polttaen tehty peltoa, jossa pääasiallisesti viljeltiin kauraa. Kun niittymaille jo aiemmin oli luotu pienempiä ojia, jotka toivat Sipilän Murrosta ja Korjun tilan Yrjönkoiviston reunamaista vettä edelleen Hirvaksen Rahkion puolella olevaan ns. Ihmisten ojaan. Peltoraivauksien tähden veto-ojia, täytyi suurentaa ja sitten v. 1905 olikin hankittu agr. Våstercingin? tekemään veto-oja suunnitelmaa Hirvaksen Herneen Rahkiosta Ihmistenojaan alkavalle viemäriosalle joka nimitettiin Alhonojaksi ja sittemmin Murronojaksi ja kulki eri tilojen niittylohkojen poikki Siutilan rajalla, josta jatkui Mattilan, Pihkolan, Sipilän ym. lohkojen poikki Kosken kappelin Alhoon, ulottuen Koivukylän Päärnin, Mattilan, Haukan Alho nimisten lohkojen poikki. Kukin maanomistaja kustansi maansa kohdalle suunnitelman mukaisen ojan ja pitävänsä sen edelleen kunnossa. Tämän jälkeen alkoivat monet tilat laajentamaan raivaus- ja peltoalueitaan Rahkiossa, varsinkin Hirvaksen kylän puolella, josta kylästä johti kovapohjaisempi ja jonkin verran parempi kesätie Rahkioon kuin Siutilan kylätie joka oli keväisin ja syksyisin niin vetinen ja pohjaton, että siinä rattailla kulku tuotti suuria vaikeuksia.Pihkolankin raivattiin lisää peltoa kuivimmista ja kovapohjaisimmista Paltanrannan niitysta ja keskiosalta oleva ns. Kylämäenlohko pelloksi, jonka lohkon suurimmaksi osaksi kuokki Siutilan kylässä asuva kuulu oja- ja halkosouvari Oskari Salminen, joka kuoli jälkeen toisen maailmansodan, Salminen suoritti myös tämän koko kuokoksen pellon, josta hän kertoi, että kesäaika oli lämmin ja poutaa oli jatkunut kokokesän pitkälti ja aloitti eräänä iltapäivällä kuokoksen polton, niin seuraavana aamuna oli kuokkamaan kuokos palanut niin tyystin, ettei yhtään kuokkaturvetta ollut jäljellä ja sen jälkeen maa oli hyvässä kylvökunnossa (nyt 50-60 vuotta jälkeen päin ovat ohutmultaisimmat paikat tästä ent. Kylämäen lohkosta kovin savisia ja kaikkein humusköyhintä peltoa koko tilalla, vaikka niissä on koetettu maanparannus aineilla ym. keinoin viljelykerrosta paksuntaa).
Kun v. 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota jatkui ja sotavuosina oli täällä päin paljon työttömyyttä, oli Pihkolaa silloin isännöinyt Juho-poika äitinsä kanssa (varakkaita, kun olivat) antaneet työnhakijoille kuokkatyötä paljon niin, että niityn keskiaukealta Kujanpään Mäentorppaniityn rajalta kuokittiin noin 3 ha. ja Murronviidan reuna-aluelta (Matokannistosta), kuokittiin suurimmaksi osaksi oikein rohjoista ja ruokotonta pehmeä pohjoista metsärääsikkö aluetta n. 5 ha. Kuokkijoina oli silloin ollut paljon Mellilän kunnan alueelta tulleita työttömiä, jotka kuokkasarkansa alustivat hyvin mutta pidenmälti kuokkiessaan huomasivat, että isäntä Jussi oli hiljaisen luontoinen ja huomaamaton mies, ja kuokkamaansa kovin raaksi peittäen tupeilla vain pahimmat kannot ja juurakot, saaden siten vähemmällä työllä kuokkapalkkansa.
Virtasen (Hakalan) Janne joka oli yhtenä renkipoikana Pihkolassa näinä aikoina kertoi, että he koettivat (Matokannisto) kuokkamaata jonkin verran kasatakin (kuokkaturpeet keskisarkaan jonoon) mutta kun jalkaisin kuljettava matka oli pitkä (8 km) ja tie huono ei siitä päivisin oikein työtuloksia tullut matkat veivät kuin veivätkin osansa. Sitten eräänä elokuun (ehkä v.1916) poutaisen ajan päivänä oli heille annettu lupa aloittaa kuokoksen poltto, jos se sopivasti palaisi. Isäntä itse lähti Kyrön asemalta ottamaan jonkun säkin tuomaskuonaa rukiinkylvöä varten. Renkipojat sitten päivällä sytyttivät kuokkasarkojen päitä tuleen, tuulen yläpuolella,kun tuuli oli hiljainen niin poltto eteni itsekseen sopivasti ja pojat sytyttivät yhteenmenoon kaikki kuokkasarat (n.20 kpl 200-300 m pitkää sarkaa) mutta sitten klo 3 (15) aikaan tuuli yltyi ja alkoi kohista ja silloin muodostui (kun kosteatkin turpeet alkoivat palaa) tavaton savun tulo joka näkyi matkojen päähän.
Isäntä Jussi joka silloin oli tulossa ns. Tiipilän tietä Kyröstä kotiin, näki myös savun ja luuli koko Rahkion palavan. Isäntä ajoi nopeasti kotiin ja vaihtoi hevosta ja sitten kiireesti tuli kuokokselle, aikaa siihen kului sentään pari tuntia ja silloin oli tuli jo ehtinyt yli koko kuokoksen ja Murron puoleista loppupäässä kuokosta, joka siellä oleva veto-ojan vuoksi oli kuiva pohjaisempaa (koko kuokos oli n. 50-80 cm paksuista ruoppamaata). Tuli oli ollut kaikkein kiihkeintä, mutta kun iltapäivä jo osaltaan vaimensi tulen etenemistä niin se pysähtyi mainittuun veto-ojaan, eikä sen toiselle puolelle lennelleet kuoret jo tuliset lennokkeet olleet saaneet siinä niityssä olleet jo vihannoivaa heinänniittosänkeä syttymään (niittyä oli kuokoksen kohdalla n. 100 m leveää), Kohdalla olevaan kuusimetsäiseen Murronmäkeen asti eivät sentään ilmassa leijailevat kipinät kantaneet. Kun Jussi isäntä ehti paikalle oli kuokoksen palo ja riutumis asteella eikä tulen irti ja leviämisen pääsy enää näyttänyt uhkaavalta, mutta oli muuten hiljainen ja vähäpuheinen isäntä renkipojille silloin saarnannut ja pauhannut kun olivat koko kuokoksen sytyttäneet vaikka tarkoitus oli muutama sarka polttaa ja nekin oli tarkoitus sytyttää tulen alta ensin. Illalla sitten tuli yleensä laantui ja vain kuokkamiesten kiinni jättämät kannot juuristaan kytivät ja törröttivät silloin näkyvissä ja niille sitten isäntä oli lopun saarnastaan pitänytkin. Seuraavina päivinä sitten kantokydöt lakkasivat savuamasta, mutta veto-ojan reuna osalla jossa pohjamaa oli kuivempaa kantojen ja turvekasojen alustoiltaan pohjamaa oli alkanut vähitellen kytemään ja sammuen vasta talvella.
Seuraavana kesänä sitten huomattiin, että maassa oli paljon saveen asti palaneita (n. 10-30 m2) kuoppia, joiden yhteispinta-ala n. 20-30 aaria. Samana syksynä kertoi V-Janne, että hän oli niityn puoleisesta kuokoksen reunasta jossa ei ollut kantoja paljon koettanut kyntää ja saanutkin n. ha verran sitä yhteensä 5 päivän ajalla nurin. Mutta sitten taas oli alkanut sateiset ajat ja kaukana olevan Rahkion työt jätettiin ja sitten jäi koko kuokos, ei edes seuraavana vuonna kylvetty kynnettyäkään osaa. Kun näinä vuosina alkoivat ns. niittymadot tavattomasti lisääntyvät ja söivät Kosken rajan puoleisia niityn osia joissa kasvoi erilaisia pehmeitä ruoholajia (ei ollenkaan tavallista lauhaheinää) niin että musta ruoppa näkyi, kuokittiin sitten (kuten edellä on mainittu) tämä n. 3 ha ala, josta sitten alettiin n. 1 ha ala viljeltiin kylvämällä kauraa, joka kasvoi hyvässä ruoppa mullassa lihavana pitkäksi, mutta kauran jyvät olivat kevyitä ja huonoja. Muu osa tästäkin kuokoksesta jätettiin maatumaan uudestaan niityksi.
Kun sitten kansalaissodan jälkeen torpparit itsenäistyttiin niin saivat Kankareen ja Kujanpään torpat oman alueensa läheltä torppaa, muut torpat olivat jo aiemmin vuokrasopimusten päätyttyä jääneet talon haltuun, niin koko Rahkion niitty- ja hevoshaka alueetkin tulivat talon hallintaan. Murronmäen metsästä oli v.1905 myyty yli 6 tuumaa paksut 16 jalan korkeudelta olevat puut Vingon höyrysahalle Koskelle Tl. ja Paltan metsäala oli (Hevoshaka-aitaa ja Paltan veräjää myöten) ennen sotia 1913-14 Piikkiön H-Sahalle? kaato 1915. Pikkumäen metsää ei ollut koskaan myyty eikä Kankareen hevoshaassa olevia tukkipuita. Kankareen hevoshaan ja Kujanpään torpat joilla oli metsän käyttöoikeus tarpeisiinsa, niitä puita joskus kaatoivat, mutta oli joitakin 15-16 tuumaisia tukkipuita jäänyt. Murron ja Paltan metsien tukkikaatojen jälkeiset kannot olivat vielä 1921 valtavia, puut kun olivat kaadettu 60-80 cm korkeilla kannoilla, joista monet olivat1m läpimittaisia.
Paltan metsän Rytöperkon puoleisessa pohjoisrinteessäkin oli suurin puu 1915 jätetty pystyyn kun se oli tukkikauppaa tehtäessä niin sovittu. Sitten kumminkin v.1918 talvella oli tämä suuripuu talon toimesta kaadettu, kun oli huomattu olevan sisältä lahonnut. Sen kanto oli 1921 komea katsella n. 80-90 cm korkea ja 1,25 m läpimitalla, suurilla valtavien hirren paksuisilla juurilla seisten hyväkasvuisessa metsän rinteessä. Puu oli ollut keskeltä n. 40 cm laajuudelta vallan pehmeälaho, joten Pihkolan Jussi isännän kertoman mukaan sen valtava tyvitukki oli Koivukylän sirkelisahaan viety ja siellä kiiloilla neljään osaan halkaistuna käytetty laudoiksi. Kun tämän vuosisadan alussa vielä nämä mainitut metsät Rahkion niityn rannalla kasvoivat sikin sokin kaikenlaista puuta ja pensaita. Niissä oli koivua, haapaa, pajupuita ja pensaita kuusama, taikinamarja, vikukka eli viinimarja, vadelmape nsaita, tuomea, niinipuuta eli lehmusta, katajaa ja leppäpuskia joskin siellä täällä suuria lahoja raitapaju- ja tervaleppä rohmuloita, joiden juurilla sanajalat, saniaiset, näsinmarjat, ketunleivät ja kosteikossa kaikenlaiset vehkakasvit, poronvehka, kaikenlaiset riistalinnut ja -eläimet, mäyrät ja hirvetkin. Niin ei ollut ihme, jos kesäiset heinäväet ja talviset ajomiehet Rahkiosta palattuaan kertoivat näkemisistään. Heinälatoja oli paljon, iältään 20-200 v. vanhoja.